Tarasovin tarina 3

Tunnelit ovat edelleen synkkiä, eikä sitä helpota tieto siitä, että tulevat päivät ovat entistä synkempiä. Vanhan kalenterini mukaan menemme kohti kevättä, mutten voi sitä todeksi sanoa. Vaikka päivä pitenisi, ei valoa ole yhtään enempää ja sen vaikutuksen näkee ystävissäni. Kukaan meistä ei ole enää entisensä talvemme runtelemana.

Asematunnelissamme on yksi sairastunut. Kukaan ei tiedä, johtuuko se säteilymyrkytyksestä vai jostain muusta. Aika näyttää. En toivoisi sairastuvani, kun terveenä pysytteleminen on näin haastavaa. Yskin hieman itsekin.

Retki maanpinnalle Andrein kanssa osoittautui lopulta voittoisaksi, löysimme uuden kiväärin ja kosolti ammuksia ja hieman leipää. Saalis oli hyvä, muttei riskin arvoinen. Andrei kärsii kovista kivuista otettuaan luodin kämmeneensä. Ilman tätä kivääriä ja leipää olisimme selvinneet, näin haluan uskoa.

Jätän päiväkirjani hetkeksi, sillä Iov kutsuu minua

Torstai, kahdeskymmeskuudes helmikuuta, vuonna 2037 vanhan kalenterin mukaan
Mikhail Tarasov



”Mikhail, tulehan avuksi!” näin huuteli Iov, oma nikkarimme. Varsinainen jokapaikanhöylä. ”Resiina kaipaisi pientä vivunvääntöä, jotta saadaan se kulkemaan taasen.” Vanha partasuu öljyisine ja ruosteisine käsineen ei oikeasti olisi tarvinnut apua, tiedän sen, mutta hän tykkää työllistää meitä aina silloin tällöin. Palkkioksi saamme tarinoita todella paljon eläneestä elämästä.

”Niin, tuohan jakoavain, se on siell...” Kyllä, oven takana, joka näyttää kaikista pelottavimmalta. Enkä koputa siihen oveen, vaikka käskisitkin. Muistan lorun jo ulkoa, totesin. Iov naurahti tyytyväisyyttään ja jatkoi resiinan kunnostamista, tietäen, että tarpeen tullen meistä jokainen voisi auttaa häntä jos oikea tarve tulisi.

Hän oli kokenut enemmän kuin minä, sekä moni muu täällä yhteenlaskettuna. Ikä näkyi hänessä, muttei tuntunut sielussaan. Pirteä vanhus joka on koko pitkän ikänsä puuhastellut sitä ja tätä, olematta koskaan tylsistynyt. Koskaan tähän mennessä ei Iov kertonut, mistä oli tullut tai miten oli tänne päätynyt, vaikka tynnyrinuotion ääressä kuulemmekin tarinoita harvaseilta. ”Mikhail! Se jakoavain!” , kuulin.

Hän ei valehdellut sanoessaan ”Koputa oveen, joka näyttää pelottavimmalta”. Vanha, ruosteinen ovi joka narisi vaikkei edes liikkunut. Tuntui siltä, että pelkkä tuuli, joka pienistä tunnelin halkeamista joskus puhaltaa, saa saranat laulamaan Tuomionpäivän säettä. Kyseessä oli vanha vartijan koppi, joka nykyään toimi Iovin pajana. Paikka oli hieman pelottava, enkä tunnistanut läheskään kaikkia esineitä joita sinne oli koottu. Hän on keksijä, joskin pääasiassa korjaa vain resiinaamme. Paljon muuta hajoavaa meillä ei olekaan.

”Olen jo vanha mies”, totesi Iov ojentaessani hänen kaipaamaansa jakoavainta ratakiskoille polvistuneelle partasuulle. ”Tiedän, että aika kuluu ja niin tiedät sinäkin” hän jatkoi. Aloin jo miettimään mitä erikoisimpia skenaarioita päässäni, mitä hän oikein tarkoittaa, ajattelin. Ikäni on loppupuolella, kertoo Iov, vaikka voimissaan yhä onkin. Aloin ymmärtämään mitä hän tarkoittaa, hänen todettuaan ”En halua, että tämä pieni työ, jonka teen, menee hukkaan. Opettele sinäkin. Otahan se jakoavain takaisin itsellesi ja korjaa sinä” totesi Iov maireasti hymyillen ja jätti minut yksin ratakiskoille. Vanhakin kettu näemmä oppii uusia temppuja.