Tarasovin tarina 2

”Kolme laukausta! Perkeleethän ovat tosissaan!” Huusi Adrei. Kuka hullu ampuu umpimähkään kolme ammusta, en voi ymmärtää. Yksikin on jo liikaa jollei se osu kohteeseen. Näin tosin mietin minä, ei Andrei. Häntä ei pysäytä mikään, mies on hullun hirttämä, joka ei koskaan kuollut. Laukaus toisensa perään kaikuu kaupunki Siperiaan saakka ilman pienintäkään logiikkaa. Me kaikki paljastumme kun hän haluaa pitää hauskaa. Myönnetäköön, että hänen löytämä viskinsä helpottaa, mutta itseäni pelottaa ammutuksi tuleminen.

”Haha! Pitkään olet toveri Mikhail sanonut, ettei tämä ole elämää, mutta väärässä olet aina ollut!” karjui Andrei koko tuntemallemme läänille, ties vaikka koko jäljellä olevalle maanpinnalle, samaan aikaan huitoen kiväärillänsä vieden viskin kädestäni. Holtiton, malttamaton ja muutoin vain rasavilli hän on aina ollut, mutta viski tekee hänestä vielä vaarallisemman. Aito luonnonlapsi vailla partahaituvaakaan, mutta silti tuntee sodankäynnin. Erityisesti juotuaan. Hämmästyttävä persoona, mutta vaaraksi minulle, itselleen ja jokaiselle joka väärään aikaan päättää hänet kohdata.

”Andrei lopeta nyt, sinä Jumalaton juoponpoikanen! Koko kaupunki tietää missä olemme ja me emme tiedä, missä vihollinen olisi enää tuon paraatiesityksesi jälkeen!”, karjuin minä. ”Kolmas talo vasemmalta, kellarikerros” – vastasi hän samalla röyhtäisten. En tiedä mistä hänen intuitionsa kumpuaa, enkä tiedä miksi kerta toisensa jälkeen luotan häneen, mutta suuntasimme kohti länttä parin talon verran. Etäältä alkoi todella kuulua ääniä ja näkyi pieni pilkahdus valoa, kynttilä ehkä. Vaarallista sytyttää kynttilä näinä aikoina, jolloin aurinko ei nouse eikä laske, vaan päiviä maalaa pimeys.

Kerrankin Andrei oli hiljaa lähestyessämme taloa, josta rakeinen radiomusiikki kuului. Rätisevä, katkeileva sävel oli ajalta ennen minua ja sotaa, en tunnista kappaletta. Tiedän miltä viulu ja piano kuulostavat, tunnistan soittimet. Hetki on yllättävän rauhoittava, musiikki tuo mieleen elämän pienet hetket jolloin ei tarvitse pelätä. Korvia riipivä ääni särkee mielenrauhan luoden kuolemanpelon ja ennen kuin kerkesin ymmärtää mitä tapahtui, räjähti Andrein kädestä kallisarvoinen viskipullomme. Astuimme ajattelemuttamuuttamme tark’ampujan ansaan.

”Juopon tuuria!” karjaisi hän osoittamatta pienintäkään pelon merkkiä. Edelleen hämmästelen miten hän on hengissä ja niin moni muu ei. En sano tätä usein, mutta olen onnellinen, että juuri hän on matkassani. Edelleen rauhoittava, joskin rätisevä radio soittaa musiikkia taustalla, eikä minulla ole pienintäkään aavistusta siitä, missä tarkka-ampuja lymyäisi. Päätien päässä varmaan, mutten ole aikeissa mennä tarkastamaan asiaa kylänraitille. Sen verran minua pelotti. Tämän maanpinnan retken ei ollut tarkoitus olla viimeiseni. Andrei ei edelleenkään näytä pelkäävän. Hän sytyttää sikarin, enkä edes aio kysyä mistä hän on taas sellaisen löytänyt. Siitä alkaisi tarina, jolle meillä ei ole aikaa ollessamme maalitauluina.

”Odota hetki”, hän tokaisee ja iskee talon kulmaan kiväärinsä tukilla pienen kolon. Vanhoja rappeutuneita betonirakennuksia ei ole rakennettu kestämään ydintalvea. Mainitsemani kolo on vain pieni nirhauma talon kulmassa, mutta tarpeeksi, jotta kylänraitille voi nähdä hieman paremmin. Päätie päättyy kerrostaloon, autioon sellaiseen. Kaikki täällä on autiota. ”Jos piileskelevä vihollisemme halusi leikitellä kanssamme ampumalla viskini, leikkii hän toistekin” tokaisi Andrei ja kaatoi kadulle seinää vasten nojanneen lankunpätkän.

Nopeammin kuin osaisi odottaa, karjui isännälleen uskollinen kivääri taas kuolemanpelkoa korviimme. Ääni niin riipivä, ettei sitä sielu siedä. Ääni, jonka näinä aikoina toivoisit kuulevasi viimeisen kerran, jotta elämäsi helpottuisi päästessäsi maanpäällisestä Helvetin esiasteesta eroon. Mutta ei, aikamme ei ollut vielä.

”Katsoppas, Mikhail, osui aivan yläreunaan. Ampuu korkealta ja on hitaampi kuin luulin, mutta silti liian nopea” Montako kerrosta talossa on, kysyin. ”Viisi. Ampuu ylhäältä, muttei oikeasta reunasta. Pikemminkin keskeltä.” Viskiä ei enää ollut sattuneesta syystä joten jotain oli tehtävä, tunsin Andrein sen verran hyvin. Kohta oli aika etsiä uusi pullo.

”Mikhail, juoksehan tuon tien yli kun lasken viiteen.” ”Mitä?” huudahdin. Juurihan näit, että tuo kerrostalossa asustava mestaaja ampuu alle sekunnin varoitusajalla. ”Ei hän sinua ammu, pidän siitä huolen, toveri.” Vielä tänäkään päivänä en tiedä miksi luotin tähän juoppohulluun, jonka idea kuulosti itsemurhalta, mutta juoksin kadulle. Samaan aikaan Andrei heilautti kätensä talon kulman takaa kadun puolelle ja otti kämmeneensä osuman, mutta paikallisti sala-ampujan ja pysäytti hänen hippaleikkinsä omalla laukauksellaan, jonka ääntä en edes kuullut ollessani varma, että kuolen itse.
”Talonomistaja nukahti!” huusi Andrei, enkä aluksi edes ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Adrenaliini virtasi liian vahvana suonissani. Kaikki hämärtyi. Saatuani tajunnan takaisin, oli hän laahannut minut syrjäkujalle, pois päätieltä ja asettanut nojaamaan talon seinää vasten. Silmäni avattuani ensimmäinen asia johon kykenin, oli räjähtävä nauru. ”Ei helevetti, vai että talonomistaja nukahti!” Juu, näin kävi. Hänestä ei pitäisi olla vaivaa enää. Kunhan tokenet, käydään katsastamassa miehen pyssy, ammukset ja ties vaikka siellä ruokaakin olisi, kertoo Andrei.